Tervetuloa näyttelyyni Uukuniemen kirjastoon!
05.06.2013
Tyttöjä ja tähtösiä - Paperinukkeja 60-70 –luvuilta 24.6.-1.8.2013.
Uukuniemen kirjasto
maanantai
klo 16.00 - 18.00
torstai
klo 11.00 – 18.00
Huom!
27.5.-10.6.2013 suljettu (kirjastojärjestelmän vaihdos)
To 20.6.2013 klo 10-16
Tavallisen tallaajan kirja
25.04.2013
TÄSSÄ AJASSA Tavallisen tallaajan kirja
Pienten unelmien ääneen sanominen voi olla vaarallista. Ne saattavat lähteä toteutumaan. Tässä ajassa- kirjan kokoaminen lähti liikkeelle pienestä unelmasta ja ääneen lausutusta sanasta, miten saisin koottua yhteen tavallisen tallaajan ajatukset hyvästä elämästä.
Kirjaan on valittu tuoreimpia Parikkalan-Rautjärven Sanomissa julkaistuja kolumneja, joiden sisältöä ovat rytmittäneet vuodenajat. Kirjoituksista kumpuaa kiitollisuus siitä elämästä, joka on elettäväksi annettu.
Merkittävää vapaaehtoistyötä voi tehdä myös työpöytänsä ääressä kirjoittamalla, herättämällä ajatuksia ja tunteita.
Ihminen voi kohdata Luojansa monessa asiassa;arkisissa kohtaamisissa, elämän iloisissa ja kovissa kouluissa. Elämä on välillä monimutkaista ja vaikeaa. Hyvää kohti saa ojentaa itsensä.
Tässä ajassa -kirjaa voi ostaa Parikkalassa Kärkiseudun Kirjasta tai Parikkalan-Rautjärven Sanomien toimituksesta. Rautjärvellä kirjaa voi ostaa Rautjärven pääkirjastosta.
Tiedustelut ja myös kirjan myynti Heli Melanen puh. 044-5430 100.
Kirjan hinta on 20 €.
Tässä ajassa-tavallisen tallaajan kirja
Toimittanut Maija Ala-Nikkola
KT-paino Punkaharju
ISBN 978-952-93-1656-4
Nyt se on tutkittu: ihmiset tyhmenevät, koska älyä ei enää tarvita
03.02.2013
Uutiskaiku, Valtion työelämän kehittämislehti kertoo uudesta Standfordin yliopiston tekemästä tutkimuksesta, jonka mukaan ihmisen kehitys on kääntynyt kohden tyhmistymistä. Ihminen ei enää tarvitse älyllisiä kykyjään selviytyäkseen hengissä modernissa nyky-yhteiskunnassa. Ja kun älyä ei enää tarvita, sitä tukevat geenit alkavat rapistua.
Muinaisista metsästäjistä on tullut iPad-ihmisiä. Asiat olivat paremmin vielä tuhansia vuosia sitten, jolloin ympäristön haasteet tukivat älyllistä kehitystä ja ongelmien ratkaisemista.
Jos keskuuteemme astuisi nyt keskivertokansalainen Ateenasta tuhansien vuosien takaa, hän olisi seurueemme fiksuin. Hänellä olisi hyvä muisti, laaja-alaisia ideoita ja teräviä näkökulmia tärkeisiin aiheisiin. Lisäksi tämä kansalainen olisi tunne-elämältään vakaampi kuin yksikään meistä, kommentoivat tutkija.
Neurotieteen viimeisimpien havaintojen mukaan ihmisen aivotoimintaa tukevat geenit ovat hyvin alttiita mutaatioille, eikä valmiissa maailmassa ole geneettiselle kehitykselle riittävästi haasteita.
Metsästäjä-keräilijä eli aikana, jolloin vain älykkäimmät selviytyivät ja saattoivat jatkaa sukua.
Ateenalainen syntyi, kun viljely ja kaupungit olivat kehittyneet. Älykkyysgeenejä ei enää tarvittu.
Sohvaperuna kehittyi vuosituhansien kaupungistumisen tuloksena. Nykyään ihmisille tv:n seuraaminen ja kaukosäätimen käyttö riittävät älylliseksi haasteeksi.
Ipad-ihminen on lopullisesti noussut geneettisten rajoitustensa yläpuolelle, kun teknologia hoitaa .
Crabtreen tutkimusryhmän kotisivut.
http://crablab.stanford.edu/index.html
Luontoretket lisäävät vastustuskykyä
21.02.2012
Luonnonympäristö vaikuttaa myönteisesti mm. verenpaineeseen ja stressihormonien tasoihin. Sen jo tiedämme.
Uutta tietoa on vihreän ympäristön vaikutus vastustuskykyyn.
Japanilainen tutkimuslaitos, Nippon Medical School, on todennut metsässä oleskelun nostavan veren vasta-ainepitoisuuksia. Vaikutus oli pitkä-aikainen; yleensä yli viikon kestävä, paikoitellen nousu näkyi jopa kuukauden ajan.
Japanissa puiden aromaattisia tuoksuja, oksien suhinaa, purojen solinaa, lehtien vehreyttä ja linnunlaulua voidaan määrätä esimerkiksi stressistä ja verenpaineesta kärsiville.
Asiaa on tutkittu muun muassa pistämällä koehenkilöitä istumaan metsiin ja vastaavasti erilaisiin urbaaneihin ympäristöihin ja mittaamalla kehon parametreja. Metsä vaikuttaa esimerkiksi sydämenlyöntien tiheyteen ja jopa sisähormonieritykseen.
Japanilaistutkimusten mukaan parituntisen metsäkylvyn vaikutus voi kestää useampia päiviä.
Luonnon vaikutusta ihmisen terveydelle käsitelleen seminaarin aineistot löytyvät Metlan nettisivuilta.
http://www.metla.fi/tapahtumat/2011/human-health/pdf/Qing_Li.pdf
Aihetta lähestyttiin suomalaisten ja japanilaisten asiantuntijoiden voimin.
Metsäkylvyt (Shinrinyoku) ovat japanilaisten suosimia lyhyitä metsäretkiä. Niiden tarkoituksen on rentoutuminen ja virkistäytyminen. Oleellisena pidetään puiden tuottamien aromien hengittämistä.
Seminaarin sivut: http://www.metla.fi/tapahtumat/2011/human-health/
Lähde: Green care Finland
Aikaa itselle ja ystäville
06.01.2012
Sanna Alavaikko kirjoittaa Ilkka-lehdessä 3.1.2012
Perinteisesti uuden vuoden kunniaksi luvataan pyrkiä terveellisempään elämään.
Lupausten sijaan tai lisäksi oman hyvinvoinnin parantamiseen voi satsata myös hieman erilaisilla lupauksilla.
Kiireisellä ihmisellä ei arkityönsä ohessa tunnu olevan aikaa läheskään kaikelle, mitä haluaisi ehtiä tehdä.
Mitä jos lupaisit, että järjestät itsellesi aikaa tehdä asioita, joista olet haaveillut pitkään tai joita olet ehtinyt tehdä vähemmän kuin haluaisit?
Yritä järjestää itsellesi vaikkapa yksi ilta kerran viikossa tai harvemmin, jolloin voit tehdä jotain sellaista, johon muuten ei työn, kotitöiden ja muiden velvoitteiden keskellä tunnu jäävän tarpeeksi aikaa.
Käytä aikasi joko omiin harrasteisiin tai anna aikasi lapsille, lastenlapsille, suvun vanhuksille tai ystäville.
Lapset ilahtuvat varmasti, kun vanhemmalla on keskellä viikkoa jonain iltana kerrankin aikaa istua leikkimässä ilman, että ruoka kiehuu hellalla tai pyykit odottavat ripustamisesta.
Kun ehtii antaa lapsille aikaansa, pääsee paremmin perille heidän mielessään liikkuvista asioista. Lisäksi saa ehkä myöhemmin tehdä kotitöitä rauhassa, kun on ensin antanut lapselle jakamattoman huomionsa.
Isovanhemmat voivat ilahduttaa sekä lastenlapsiaan että näiden vanhempia tarjoamalla lapsille leikkiseuraa tai vaikkapa ulkoilemalla heidän kanssaan.
Samaan aikaan vanhemmille jää rauhallista aikaa käytettäväksi omiin harrastuksiin.
Omalla ajalla voi sivistää itseään ja opetella vaikka tuntemaan lintu- tai kasvilajeja. Tiedoista on taatusti hyötyä, kun lapset seuraavana kesänä haluavat tietää lintujen ja kasvien nimiä.
Kirjan lukeminen tai elokuvan katsominen kerran kuussa on varmasti virkistävä elämys, varsinkin, jos moiseen ei ole kiireisessä elämässä vähään aikaan ollut tilaisuutta.
Vielä hedelmällisempää lukemis- tai elokuvankatsomiskokemuksesta voi tehdä se, että saa jakaa kokemuksensa jonkun kanssa.
Pyydä ystävä mukaan elokuviin ja istahtakaa sen jälkeen teekupposen ääreen keskustelemaan elokuvasta.
Tai perusta muutaman ystävän kanssa lukupiiri, jossa keskustellaan kulloinkin luettavaksi sovitusta kirjasta ja sen herättämistä ajatuksista.
Samalla tulee tavattua ystäviä säännöllisesti ja vaihdettua kuulumisia myös muista aiheista.
Haltian joululahja Juhani Ahon teoksesta Lastuja I
04.12.2011
Lapset olivat joulun aattoiltaa kuluttaakseen menneet mäkeen. He laskivat alas rantatörmästä ja aina nousivat. Mutta kun alkoi tulla hämärä, rupesi nouseminen tuntumaan niin kovin raskaalta. Pikku-Heikki, joka oli nuorin ja jolla sentähden oli huonoin ja raskain kelkka, ei jaksanut yhteen menoonsa ponnistaa mäkeä ylös. Hänen täytyi istuutua levähtämään saunan eteen, joka oli puolivälissä pihasta rantaan.
Taas uuvutti häntä niin, että silmiä huikaisi, ja rentonaan heittäytyi hän kelkkaansa. Mutta kun hän siinä istui tiepuolessa saunan seinämällä, niin tuli hänen mieleensä ajatus, joista semmoinen pikku poika ei tiedä, mistä ne aina tulevat:–»Mitenkähän se vanha ruuna jaksaa sitä isoa vesitynnyriä kiskoa?»
Tuskin oli hän ne sanat saanut mielessään lausutuksi, kun saunan takaa samassa livahti hänen eteensä tielle pikku haltia, semmoinen uni-enkeli, joita Heikki usein näki unissaan öillä ja välistä ilmisissään päivälläkin. Se oli melkein Heikin itsensä näköinen ja kokoinen, semmoinen, mimmoisena hän oli nähnyt itsensä salin suuressa kuvastimessa, ja sentähden ei Heikki sitä pelästynytkään, kun se hänelle virkkoi:
–Ei se jaksaisikaan, jos en minä auttaisi.
–Mitenkä sinä autat?
–Tule mukaani, niin saat nähdä. Istu vain siinä kelkassasi, kyllä minä vedän.
–Minne sinä menet?
–Menen joululahjoja viemään.
–Annatko minullekin?
–En anna sinulle, kun eilen vanhaa ruunaa piiskalla selkään sivalsit, vaikka sillä oli täysi vesitynnyri reessä.
–Kenellekäs sitten annat?
–Annan kaikille niille eläimille, joita pahat ihmiset ahdistelevat ja pahoin pitelevät ja kiusaavat.
–-Minkätähden sinä viet minut metsään? kysyi Heikki, kun näki haltian kääntyvän hakaveräjälle päin. Vaikka ei ollut hankiainen, niin ei kelkkaa upottanut.
–Vien jäniksille joululahjoja.
–Jäniksillekö joululahjoja? Jopa sinä olet soma...
–Olehan vaiti nyt!
Oli menty vähän matkaa hakaan, niin vihelti haltia hiljaa, ja Heikki näki valkoisen jäniksen tulla kuukkivan pensaikosta ja kepsahtavan kahdelle jalalle haltian eteen.
–Iloista joulua sinulle! Tulin sanomaan sinulle, että olen kaatanut haapoja pihapellon alle, jossa ei kukaan tiedä niitä kaatuneen. Saatat mennä sinne mistä tahdot, et tarvitse pelätä lankoja, jotka olen katkonut, etkä koiraakaan, se on pantu koppiinsa. Sano muillekin, että saavat sieltä mennä jouluruokaa hakemaan.–Kuulehan, elähän mene ... sano siellä, kun tapaat ne peltopyyt, että menevät vain riihen alle, jos tahtovat joulujyviä nokkia... Kissa makaa tuvan uunilla joulupyhät.
Iloissaan lähti jänis mennä hippaisemaan ja heitti kuperkeikan mennessään.
–Meneeköhän ne sinne? kysyi Heikki.
–Käyhän huomenna katsomassa, niin näet.
–Sinäkö ne jänislangat katkot? kysyi Heikki, kun muisti kuulleensa, että jänikset usein olivat vanhimman veljen pyydyksiä katkoneet.
–Minä ne katkon ja lauon loukut, liisin rihmat, pilaan pyssyt ja koirat lumoon. Minä niille ruokapaikankin neuvon, ajan lumen laihopelloilta, panen tuulen haapoja kaatamaan ... kohta olisivat kaikki hyvät metsäneläimet lopussa, jos en minä niitä aina hoitelisi.
–Vaan äitipä panee ohralyhteet varpusille jouluksi.
–Niin, kun minä panetan. Kun se muissa töissään häärii eikä muista, piiperrän minä sen korvaan niinkuin varpunen, ja silloin se muistaa.
–Piipersitkö tänäänkin, kun äiti yht'äkkiä sanoi: ai, ei pidä varpusia unohtaa!
–Silloin juuri seisoin sen korvan takana, vaikk'ette nähneet.
Puhuessaan näin oli haltia juosta hipsutellut keveästi kuin koira hankea pitkin piennarta myöten pihaan päin. Tallin eteen tultuaan kävi hän Heikkiä kainaloihin ja hyppyyttää ponnahutti hänet luukusta ylisille pehmeihin heiniin. Haltia kurkisti alas häkkiin, se oli heiniä täynnä. Sitten pudottautui hän Heikin kanssa häkin läpi ruunan eteen ruuheen, joka oli puolillaan vasta pantuja kauroja.
–Mikset sinä syö? kysyi haltia.
Mutta ei ruuna vastannut, seisoi vain allapäin, huuli lerpallaan ja korvat velttoina.
–Polle! sanoi haltia taas hyväilevällä äänellä ja taputteli ruunaa kaulalle. Etkö tunne minua, minähän olen se jouluhaltia?
Jo hörähti ruuna vähäisen ja kohotti hiukan päätään.
–Ei maista ruoka, sanoi haltia. Se ei osaa valittaa vaivojaan, mutta kyllä minä tiedän, mitä se ajattelee. Koko vuoden sen on pitänyt yksinäisenä hevosena raskaita kuormia kiskoa. Kaupungissakin piti nyt joulun edellä käydä jouluvaroja noutamassa umpikelillä. Kiire oli ja kovasti ajettiin, eivätkä nousseet vastamäessäkään reestä, vaikka Polle pysähtyi odottamaan. Sitten on ollut kerran päivässä halolla, toisen heinässä, ja aamuin ja illoin on saanut vesitynnyrin jyrkästä törmästä vetää. Eihän se vielä mitään, kun kuitenkin ruokaa antavat; mutta siitä on hänen mielensä niin murheellinen, ettei syödä saata, kun eivät turpaa hyväile, eivät kaulalle taputa, vaan selkään piiskalla sivaltavat.–Se löi sinua, Polle, eilen tämä poika, mutta tämän päivän perästä se ei enää milloinkaan lyö. Ethän lyö, Heikki?
–En lyö, vakuutti Heikki, itku kurkussa.
–Ei se lyö eikä anna muidenkaan lyödä, kun suureksi kasvaa; vaan lupaa olla ystävällinen sekä sinulle että muillekin hevosille ja eläimille. Tule nyt, Heikki, tänne Pollea taputtamaan.
Jo kohotti Polle yhä enemmän päätään ja korviaan pyöräytti, ja sen silmistä näkyi, että se alkoi leppyä.
–Vielä ne, Polle, sinulle ilopäivätkin koittaa, puhui haltia yhä hellemmällä äänellä. Huomenna saat herralta uudet kulkuset länkiisi ja uudet tiu'ut ja mäkivyöt pislaiheloineen. Kadesilmin sinua kirkonmäellä muut hevoset katselevat ja niin olet kuin ori ikään. Ja kun talven kestää jaksanet, niin jo tulee kesä, Polle, kuuletko, tulee kesä! Laitumelle pääset, kuljet siellä missä tahdot, kahlaat polviasi myöten heinikossa, porskuttelet järvien rantoja, yöt mehevillä ahomailla syöskentelet ja päivät viileissä viidakoissa seisoskelet. Kelpaako elääksesi?
Nyt hörähti ruuna niin, että sieraimet suurina tuprusivat, kyömisti kaulaansa ja nyhtäisi ison heinävihon häkistä.
–Jokos maistaa! Pidä nyt mielessäsi, niitä olen puhunut, eläkä murheitasi muistele eläkä huoliasi haudo. Tämä Heikkikin tulee nyt sinua joka päivä taputtelemaan.
Mielihyvissään näykkäsi ruuna Heikkiä huulillaan, tavoitellen häntä nuollakseen, pisti turpansa sieraimia myöten kauroihin ja alkoi niitä purra rouskutella.
–Rouskuttele, ruuna, rouskuttele, kehoitteli haltia. Me lähdemme nyt ja jätämme sinut rauhaan. Hyvästi, Polle! Hauskaa joulua!
–Ethän sinä sille joululahjoja antanutkaan, sanoi Heikki, kun he olivat tulleet tallin eteen yläsillan ja luukun kautta ja Heikki taas istui kelkassaan.
–Enkö antanut–kun hänen mielensä kevensin ja sydämensä sulatin! Nyt se sitä kesään asti muistelee.
–Muistaakohan sen?
–Hevosella on hyvä muisti. Kun sitä kerta vuodessakin hyvin kohtelet ja hellästi sille haastelet, niin muistaa se vain sen ja kaikki pahat päivänsä unohtaa ja raskaimmatkin kuormansa iloisin mielin vetää. Nyt tiedät, miten se vanha ruuna jaksaa sitä isoa vesitynnyriä kiskoa.– Hauskaa joulua nyt sinullekin!
–Joko sinä menet?
–Minulla on kova kiire. Pitää mennä vielä navettaan lehmiä lohduttelemaan, jotka talvikauden kytkyessä kiusaantuvat ... kuuletko, kuinka ne jo ynyvät, kun tuntevat minun mailla olevan ... ja monet muut talot ovat käytävät, joissa minua tänä iltana odotetaan, ja paljon on semmoisia pikku poikia kuin sinä olet, Heikki, joita minun täytyy tavata! Muista nyt Pollea hyvin kohdella.
–En lyö enää Pollea! huudahti Heikki innoissaan, mutta silloin nyhtäisi haltia kelkan jukkoa ja antoi jalallaan vauhtia takakaplaihin, niin että keikka lähti vinhaa vauhtia kiitämään ja kiiti kuin myötämäkeen. Mutta kun Heikki siitä vauhdista tointui, niin oli keikka siinä, missä oli ollut silloin, kun haltia sitä ensin vetämään lähti, ja Heikki istui kelkassa, kaikki muut lapset ympärillään.
–Missä sinä olet ollut, kun me huudettiin? he kysyivät.–Nukuitko sinä?
–Ei saa enää milloinkaan Pollea lyödä, vastasi Heikki.
–Mitä sinä horiset?
–Vaan pitää kaulaa taputtaa jouluna, toimitti Heikki. Kun minä isoksi kasvan, niin en anna kenenkään Pollea lyödä.
Toiset lapset Heikille nauramaan, mutta Heikki puhui vain jäniksistä ja peltopyistä, joille pitää jouluna ruokaa antaa ... tulkootpahan huomenna katsomaan, niin itse näkevät.
Ja sitä samaa Heikki poika hoki aina tuontuostakin jouluillan kestäessä eikä huolinut, vaikka toiset hänelle nauroivat ja sanoivat, että ne on taas niitä Heikin houreita.
Mutta Heikki uskoi niin varmasti siihen, mitä haltia oli hänelle sanonut, että meni jouluaamuna pellon alle katsomaan, oliko siellä jänis käynyt haapoja syömässä. Oli se käynyt, ja oli peltopyidenkin jälkiä riihen edessä. Vielä meni Heikki talliinkin, ja pyöreänä kuin säkki seisoi Polle pilttuussaan ja katseli ystävällisesti silmillään. Ja navetassa märehtivät lehmät pitkällään parsissaan, niinkuin ei heiltä olisi mitään puuttunut.
Mutta kun Heikki palasi joulukirkosta ja näki jonkun aikovan piiskalla hevostaan sivaltaa, niin huusi hän:
–Elä lyö!–jolloin mies kääntyi jälelleen niin ihmeissään, että jäi lyönti lyömättä, ja pudotti piiskan kupeelleen rekeen.
Joulu Juhani Ahon teoksesta Lastuja II
04.12.2011
Pitkässäperjantaissa on jotain alakuloista, harmaata ja ikävää. Pääsiäinen on jo iloisempi, samalla kuin sitä kuvaa leveys. Helluntai tekee keveän, kirkkaan vaikutuksen, se on kuin kuultavan puhdasta lasia, jonka läpi näkee kauas valoisan kesän maailmaan. Juhannus on hentoinen ja hieno, niin hieno, että pelkää sen käsistään haihtuvan, niinkuin se haihtuukin, sillä siitä pitäenhän alkavat päivät lyhetä ja yöt pitenevät.
Mutta joulujuhla on jykevä juhla. Aina kun muistuu mieleeni joulu, seuraa sitä tunne jostain, joka on tanakkaa ja tukevatekoista.
Olen usein miettinyt, mistä se on tullut tuo tunne ja miksi jykevyys juuri joulua kuvaa.
Minä luulen sen tulevan ensiksikin siitä, että juuri silloin on pimeää paksummalta kuin milloinkaan muulloin. Se täyttää ääriään myöten taivaan koko kupukannen, sen valta voittaa kaikki ja ruhjoo alleen. Välistä–ja juuri vähää ennen joulua–tuntuu melkein siltä kuin olisi päähän putoamaisillaan näköpiirin täyteinen, mustamarmorinen hautakivi.
Ja sitten on silloin jo maa rautaisessa roudassa, pakkanen jymähtelee juhlallisesti, metsät ovat lunta täynnä, ja puut seisovat kankeina, jäätyneinä ja huurusta turvonneina. Suuret selät, jotka viimeiseen saakka pyrkivät vapauttaan ylläpitämään, ovat menettäneet vastustusvoimansa, ja ulvahdeltuaan heittäytyvät ne nyt viimeisine huokauksineen pitkään talviseen uneensa. Halkeilevat ne vielä silloin tällöin, mutta se on kuin unissaan huokailemista.
Joulu juhlista jaloin, sanotaan. Ja jalous kuvastui minulle lasna ollessani aina jonakin suurena, vankkana, leveähartiaisena urhona, melkein jättiläisen kokoisena miehenä, joka pimeyden kupukantta hartioillaan kannatti, ettei se aivan kokonaan saanut muserretuksi maailmaa alleen. Silläkin on osansa joulun jykevyyteen.
Mutta aivan varmaan ovat siihen vaikuttaneet muutamat muistot lapsuuteni kotoisesta pappilasta.
Laihoilta laitumilta sitä silloin palattiin koulukaupungista isän täyteläiseen taloon, joka oli kuin tiukkaan ahdettu riihi, lattiasta lakeen pullollaan lihavuutta ja hyvinvointia. Lattiat täydessä villamatossa, kupit kukkurana paksua puuroa, ruuat rasvaiset ja jokapäiväisenä juomana kotitekoista, tiivisvaahtoista olutta.
Joulunaattoiltana astuu sisään takkukarvainen, isovatsainen joulupukki, kaivaa esiin tukevat tavarakäärönsä ja nakkaa ne kuusen juureen lattialle, niin että koko huone jymähtää.
Ja jouluaamuna varhain, kun pimeä ei päivää vielä aavistakaan, alkaa pappilan piha täyttyä kirkkomiehillä, reenjalakset natisevat kuivassa lumessa, reet ovat leveitä sydänmaan resloja ja hevoset talojen suurimmat ja voimakkaimmat. Ja sisään työntäytyy vanhan tavan mukaan mäkikyläläisiä isäntiä suurissa turkeissaan, puuhkalakeissaan, koirannahkarukkasissaan, ja villavöillä moneen kertaan vyötettyinä. Ja emännät ovat vieläkin pyöreämpiä ja täyteläisempiä, pysyvät tuskin tuolin laidalla istumassa särpiessään pulleihin poskiinsa kuumaa kahvia palleroisista kouristaan.
Se on kaikki tuo jouluun kuuluvaa; en osaa ajatella sitä muuten enkä toista toisestaan erottaa.
Minä itsekin, minä näen ja tunnen itseni tukevana ja jykevänä eilisiltä illallisiltani. Minut viedään kirkkoon minutkin. Vedetään ylleni kahdet villapaidat ja jalkaan kahdet parit jäykkiä uusia sukkia. Äidin suuret päällyskengät, monet palttoot, kaulahuivi ja kintaat. Suuri hattu painetaan korvia myöten päähän. Istutetaan rekeen niin kankeana, että silmä tuskin voi rävähtää. Ja suuriäänisen aisakellon soidessa mustaan, pimeään metsään ajaa roihuutetaan kirkolle.
Kirkko ei ole entisensä näköinen. Se on kuin suuri valaistu vuori, jonka harja näyttää köyristyvän korkealle pilviin, ja tornin huippu katoo sinne yläilmojen synkkyyteen, josta näkymätön kello soi.
Kirkkomäki kuohuu rekiä ja hevosia metsän rajaa myöten, ja vielä niitä lienee siellä edempänäkin, kukaties kuinka pitkällä petäjikön sisässä. Ja kirkko on kuoriaan myöten sullottuna, ja lehterit ja käytävät vieri vieressään kiinni sarkaturkkeja ja lammasnahkakauluksia.
Ulkona on yhä pimeä, ikkunat ihan mustat. Kirkko on nyt kuin rotko äärettömän paksun vuoren sisässä, omilla tulillaan valaistuna. Sillä vuorella ei tunnu täältä katsoen olevan rajaa eikä loppua. Se on koko avaruuden suuruinen.
Lukkari aloittaa virren. Sadat, tuhannet suut tarttuvat säikeeseen kiinni, ja iso ääni nousee huuruisena soihtuna ylös kattoon. Semmoinen veisuu–niin jykevä ja kumajava–ei kykene kohoamaan muulloin kuin jouluna.
Papit tulevat miehissä alttarille. Laajahihaiset messupaidat leveille hartioille ripustettuina seisovat he tavallista kookkaampina, arvokkaampina ja totisempina. Ja kumajavaäänisin heistä messuaa:
»Kunnia olkoon Ju-ummalan korke-uudessa ja maassa rauha ja ihmisille hyvä ta-ahto!»
Se tulvii täyteläisesti, tyynesti ja juhlallisesti esille, ja kirkkokansa humahtaa seisoalleen.
Koko kristikunnan perustus tänä päivänä lasketaan, saarnaa sitten pappi. Se on kestänyt vuosituhansia eikä ole koskaan pettävä. Se on laaja kuin taivaan kansi, kova kuin kallio, vankka kuin ikivuori.
Sanat painuvat lapsen mieleen. Ja sen kaiken tähden kai hänestä tuntuu, että joulu on niin jykevä juhla, kaikista juhlista jaloin ja jykevin.
Lukuvinkkejä
15.08.2011
Annaliisa Colliander, Isto Ruoppila ja Leena-Kaisa Härkönen: Yksilöllisyys sallittu, moninaisuus voimaksi työpaikalla.
Kirjassa käsitellään moninaisuutta mielenkiintoisella tavalla, henkilöstöä voimavarana, iän, työsuhteen laadun merkitystä, moninaisuuden hyödyntämistä.. Kirjassa paljon tutkimuksellista tietoa.
Tommy Hellsten: Pysähdy - olet jo perillä, 12 oivalluksen polku. Tommyn kirja on vastaisku menotaudille, mitä elämme. Tommy puhuu havaitsemisesta, uurastamisesta ja sen jälkeen levosta, elämän ja sielun hitaudesta ja sen kuulemisesta, karuuden viisaudesta, pitkästymisen merkityksestä, tyhjyyden kompensoimisesta ja monesta muusta tärkeästä teemasta. Kirja on hyvin ravitsevaa luettavaa.
John Kotter, Holger Rathgeber: Jäävuoremme sulaa; muutos ja menestyminen kaikissa olosuhteissa. Aikuisten aikuinen satu pingviinien maailmasta, mikä itseasiassa on meiän jokaisen elämää. Hauskaa ja virkistävää lukea muutoksen käsittelystä.
Tia Isokorpi: Pää pyörällä.
Kirjassa todetaan "masennus on aivojen väsymistä". Aivot eivät jaksa tuntea tunteita ja käsitellä kaikkia asioita. Todella pysähdyttävä ja asioita esille nostava kirja nykyihmiselle. Mikä meille on tärkeää - rauhoittuminen vai jokin muu?
Markku Ojanen: Positiivinen psykologia.
Meidän aikamme on niin itsekeskeinen ja tietoa täynnä, että toisten huomioiminen ja hyveellisyys näkökulmina ovat sielulle mannaa tässä kirjassa.
Nunna Kristoduli: Sielun lääke - Luostarien vuosisataista viisautta. Tuore kirja nykyihmisen uupumuksen keskelle. Helppo luettava ja ymmärrettävä kenelle tahansa.
Katriina Perkka-Jortikka: Hankalan ihmisen kohtaaminen
Hyvät esimerkit vuorosanoineen erilaisiin tilanteisiin. Miten kohdellaan valittajaa, räjähtelijää, kiukuttelijaa, päällepuhujaa, ainaista oikeassa olijaa...suosittelen.
Marja-Liisa Manka: Työrauhan julistus, miten olla ihmisiksi alaisena ja esimiehenä
Ilon löytäminen suomalaiseen työn tekemiseen on löydyttävä, jotta jaksamme. Ehdoton luku- ja käyttökirja.
Anthony De Mello: Havahtuminen - Intialaisen jesuiittaveljen luennoista koottu kirja. Varsin erilaista ja havahduttavaa ajateltaa